kesä oli kauniiden lapsien aikaa

sinä, opetit minulle oikean radiokanavan

sinä, omistat pohjattoman kuilun sielussa, sydämessä ja vatsassa

sinäkin, opetit minulle maitokahvin

sinä, ignooraan niin maan perkeleesti, etten uskalla edes nähdä enään

te

minä

yhdisteltynä 

täysi vitun kaaos

ruusuineen ja korkeine hetkineen jossain pilvien yläpuolella

vaikken edes oikeasti kehtaa myöntää ettei kiinnosta

vihaankin teitä oikeastaan, tai sitten se on vain sitä ettei ymmärrä itseään

veikkaan jälkimmäistä

niin kaukana elämästä että niin lähellä aivokuolemaa

etin eilistä peilistä ku neuloja heinistä

Oisitte vaan jättänyt mut sinne, missä ei tarvinnut muuta huolehtia, kuin että herääkö varmasti aamupalalle.
Todellisuus on ankea. Missä vastuunottaminen? Missä itsestänsä huolehtiminen? Empatiakyky? Elämän suunnittelu? Päivä kerrallaan ja sitä rataa?